Kenkien hankkiminen yhtä kiihottava kuin seksi. Ensinnäkin: missä, kuka ja miksi on määritelty, että aistinautinnot ovat asteikolla yhtä kiihottavaa kuin seksi, ei yhtään niin kiihottavaa. Miten itse asian ajattelen? Minun mielestä (luokitteluun taipuvaisesta mielestä) seksi on yhdessä kategoriassa. Toisentyyppistä, ei samalla asteikolla, mutta aistinautintoa tuottavaa tekemistä on mm. kenkien osto. Eikä edes minkään designerkenkien, ihan normaalienkin saappaiden himoitseminen ja mahdollinen osto on nautintoa. Kuin myös käyttö.

Samanlaisia asioita on muitakin. Suklaan syönti esimerkiksi. Jos sen tekee hitaasti, huolella ja keskittyen, saa paljon irti. Ahmimalla ei mitään. Musiikin kuuntelu; suora yhteys aivojen nautintokeskuksiin.

Puhumattakaan fyysisen tekemisen aiheuttamista geeneihin kirjatuista merkityksellisyyden tunteista: metsässä kävelystä. Vadelmien poimimisesta. Myrskytuulessa seisomisesta. Kuumalla hiekalla makoilusta.

Ehkä oireellista on, että kaikki nautinto seksistetään. Siitä on tullut mittari. Ja se on sääli, koska silloin on helppo ajatella, että seksi on nautinnoista ylin, paras, tavoiteltavin. Unohdetaan kaikki muut, ja ne muut kun myös tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Ei mahtanut olla Pietarilla helppoa. Tunnustaa ja kieltää saman yön aikana. Juuri sellainen on ihminen. Täsmälleen. Miksi siihen hyvään mitä haluaa ei pysty! Siksikö, että ihminen ei kestäisi sitä hyveellisyyden tunnetta?

Joka tapauksessa, tuon kirjan avulla taistelin itseni olemaan ostamatta ruskeita saappaita. Viikon verran himoitsin. Äsken ruokiksella kävin katsomassa niitä uudemman kerran, eivätkä ne olleetkaan edes niin hienot. Heti sen jälkeen kävelin toiseen kauppaan työasioissa, ihana ilostus! Joskus kevyt flirttailu kivojen miesmyyjien kanssa piristää päivän paremmin kuin kaksi kuppia kahvia. Tämänpäiväinen kampaajakäynti tulee kyllä tarpeeseen. En ikinä ikinä liiku mihinkään näin pitkillä hiuksilla ja vielä likaisilla.

 Mutta nyt. Iloa. Kevyttä ja kirkasta.

Vkl olin sunnuntaina puoli tuntia yksin. Siivotessa katselin sibeliusviulukilpailun satoa. Vahvasti tuli mieleen viime vuosi, mutta vain ilmana. Ei epätoivona. Ts. musiikki silloin kuultuna ei yhdistynytkään sen hetkisiin fiiliksiin ja kopioinut niitä sitten loppuelämäksi. Eläköön ; koska esitetyt kappaleet olivat niin hienoja. Eilen illalla palasin äänitysten pariin. Tällä kertaa feipaksi nousi tuo otsikon. Sopii aika hyvin tämän hetkisiin tunnelmiin. Siis päänsisäisiin.

Sijaistoiminta: tehtiin. Nukuttu on. Lenkkeilty on. Kaksikin kertaa, eilen sateessa, poikien kanssa. Eipähän se tietenkään auta. Pitänee siirtyä kelluntavaiheeseen, en tiedä. En jaksaisi. Ainakaan pohtia, SITÄ on tullut harjoitettua.

Tai sitten se vain on kuvaus hurvittelusta. Mistä sitä koskaan tietää, vaikka joskus kuvaukset tuntuivat epäuskottavilta; suu auki koko ajan? Naisen täydellinen esineellistäminen on varmasti miehinen fantasia, ja onhan barbaroillakin suu koko ajan auki. Säälin niitä miehiä; heidän esittämä käytös sulkee aika tavalla lempeyden ja hellyyden pois omasta tunneskaalasta. Tilalle tulee kovuus ja julmuus ja sairaalloinen itsekuri. En pidä, enkä pidä tavoiteltavana.

Kirjasta allikkoon. Mainittiin yksi kahvilassa napattu katse. Kun O katseli pioneja (mitäpä muutakaan, ei  yllättäen maitohorsmia), ja nosti äkkiä pään ja huomasi St Stephenin tuijottavan häntä. Jolloin välähdyksenä tajusi. Taas jotain elämästä. Ei enempää eikä vähempää.  

Miksi? Äsvee? En tiedä, voihan se olla. Yllättää aina, kerta kerran jälkeen. Ja väsyttää.

Etenemisen helppous? Älyllinen haaste? Väsyttää. Mutta joitain asioita ei saa mielestä. Heti, toivon.

Kuin tämä piano trio es molli. Jostain syystä tämä syvyys on surullista kamarimusiikkia. Pohjoismaista ja saksalaista. Hitaasti ja tappavan varmasti. Mistä tämä tulee ja miksi! Ikinä en ole ajatellut itsemurhaa, mutta tänään olin totisesti väsynyt itseeni. Totisesti. Haluan päänsisäisen lobotomia. Tämä on juuri sitä, että jää tuijottamaan numeroa seitsemän. Ihanaa! Tai päässä alkaa soida viisi pientä ankkaa. Uuh!

No niin. Katsotaanpa. Nukuttu: paljon univelkaa. Kunto: liian vähän ulkoilua. Stressi: jonkun verran. Näistähän se. Ja syventävää musiikkia, soppa on valmis. Huijaan itseäni. Näin helppoa se ei ole.

Käskytän itseäni: nuku. Liiku. Teet työt äläkä googleta. Äläkä tee mitään muuta. Yritä käyttäytyä normaalisti. Käy ostamassa kukka työpöydälle. Harrasta hyvää seksiä. Paljon. Sijaisintressi. Joku taidekirja.

Miten se meni se yksi kappale. Tänään lainasin valkoista paitaasi enkä tervehtinyt ketään.

Minä en käsitä, jaksa enkä riitä. Liikaa! Carl Larsson i love you!

Luin Paholainen pukeutuu Pradaan. Sinänsä pintakiiltoa elämästä: mitä kukin pukee ja käyttää ja mitä syö. TOISAALTA. Niin oikeaan osuu se Presson kolumni Vuittonista: sen kalliin laukun toisaalta haluaa, toisaalta halveksii ihmisiä, joilla se on. Aivan skitsoa. Ja silti sellaista se juuri on. Jokainen tavallaan haluaa sen merkkivaateimagon, vaikka tietää, että se on ensinnäkin typerää ja toiseksi mahdotonta. Miksi? Ehkä se image siitä on niin hyvä. Pukeutumalla Pradan kenkiin olisin sellainen ja sellainen ihminen, erilainen, ja eläisin niin ja niin, erilaisesti. Mikä toisaalta on sekoa, koska itse en ole yhtään tyytymätön elämääni tällä hetkellä. Ehkä se on niin kuin sosiaalidemokratia. Houkuttelee ja viettelee jollain mielikuvalla, fantasialla, joka on houkutteleva vain, koska se on niin mahdoton. Eräänlaista satua siis.

Juoksu auttaa. Vaikka jalat on hellinä. Juoksemisen jälkeen käydään suihkussa. Tai siis ei enään, kun sisko oli eilen viimeistä iltaa. Käytiin suihkussa, minä myöhemmin, kun ei tarvitse rasvata niin paljon kun ei laihdu niin paljon. Ja sitten istuttiin vierekkäin nauramassa.

10.päivä tuli ja meni. Olin ystävällinen ja hauska. Viehättävä, oletan. Ja tajusin, että elämässä joko asioita on, tai ei ole. Mutta minun ponnistelut ei siinä paljon auta. Ja toisaalta: oma pohja vahvistettu niin hyvin. Että mukava keskustelu tuntuu vain...mukavalta keskustelulta.

-laiva, saari ja matka.

-keskustelut muuttu abstrakteiksi, ja niille metafora tosielämästä tapahtumien kanssa. Eli teoria ja käytäntö. Hmmm.