Hienoa taas palata normaaliin työrutiiniin. Että töihin tullessa otetaan kuppi kahvia, käynnistetään kone, surfaillaan tutut nettipaikat. Pitkä aika meni lueskellessa, niin hyviä kirjoituksia. Osan täytyy olla ammattilaisten tekemiä. Josta juohduin miettimään, että jos kirjoittamisen ammattilainen harrastaa automaattista nk. vuodatusta, niin kuinka suodattamatonta tekstiä siitä tulee. Eli onko nyanssit kohdallaan? Onko alku ja lopetus ja keskihuipennus? No, tätäpä ei itse tarvitse miettiä. En ole. Vaikka nettiin kirjoitankin 3 sivun päivävauhtia.

Luin Tuula Liina Variksen kirjaa Rakas. En ymmärrä suomalaisia naiskirjailijoita. Missä elämänilo! Missä positiivisuus! Kaikki lukemani, nuoret ja vanhat, on yhtä tuskaa. Että elämä on yhtä kärsimystä ja itse ollaan vähintään ongelmallisen lapsuuden uhreja ja nyt eletään todellisuutta, jossa saadaan kenkää työpaikasta ja sukkapuikot läksiäislahjana. Ja ei edes nuoruudessa rakastaja jäänyt viereen nukkumaan. Vähän sama juttu Märta Tikkasen romaanissa Kaksi. Vaikka kuinka arvostan kirjailijaa, niin miksi kertoa kotitöiden tekemisestä kuin ne olisivat olleet taakka ja velvollisuus, joista saa olla nyt katkera. En ymmärrä. Tai: en ymmärrä muuten, kuin että a) kustannustoimittajat eivät hyväksy muuta naisnäkökulmaa; yhtä uhria kaikki tyynni naisen elämä tai b) positiivisesta ja elämäniloisesta asenteesta ei saa "katu-uskottavaa" kirjaa. Ollakseen uskottava kirjailija täytyy uskaltaa luetella ihmisen eritteet ja genitaaliosat. Surullista. Elämä ei nimittäin etene, jos kaikki on vain tuskaa ja kärsimystä. Kaiken sen alla on aina myös iloa ja onnea, tyytyväisyyttä ainakin. Pienistä asioista. On pakko olla; ihmisen psyyke ei kestä elämää, joka on vain epätoivoa. Ehkäpä näillä kirjailijoilla on oma elämä niin mallikkaasti kunnossa ja tasapainossa, että ei voi muusta kirjoittaa, kuin synkästä ja surullisesta; muuten balanssi olisi liian sokerinen. Tai ehkäpä vain pidän omia lähtökohtia: suisidaalista siskoani, ylivelkaista ja yhtä minulle velkaantuvaa syöpäsairasta isääni ja veljeä, jonka vaimo ei kykene mihinkään kotityöhön jotenkin poikkeuksellisen "onnettomina". Hyvänen aika: ihanimmat lapset mitä kuvitella saattaa! Lisää niitä! I&S :)

Josta taas sitten ajattelin, että noinkohan kotityöt sitten loppujen lopuksi mielletään asioiksi, jotka pitää tehdä. Ja että: teenkö niitä itse mielelläni sen takia, että nautin tekemisestä, vai siksi, että nautin siitä, että saan ne tehtyä. No, lauantai-illan mansikkashow oli jonkinlaista pakkopullaa, mieluummin olisin ollut riippumatossa kirjoittamassa läppärillä. Mutta toisaalta... yleensä nautin. Minusta on ihana tehdä paikkoja puhtaiksi. Vai onko sittenkään se tekeminen vai lopputulos. Toisaalta, onko sillä aina niin väliä? Jos juoksee, että tulee juostua, vaikka ei nautikaan juoksemisesta, niin mitä väliä? Ja jos harrastaa seksiä, vain jotta saadaan sekin velvollisuus hoidettua ja osoitettua toiselle hellyyttä ja välittämistä, vaikka ei itse siitä nautikaan, mieluummin lukisi kirjaa. Eilen aamulla oli kyllä irtonainen olo. Mietin, että mikä tässä mättää, kohdellaanko minua kuin objektia vai tuntuuko se vain siltä. Sitten kysyin, oliko hän nähnyt seksikkäitä naisia rannalla. Oli, yhden, joka oli kävellyt edellänsä lasten leikkipaikalle, katsonut taaksepäin ja hymyillyt. Ja että tämä nainen leveine lanteineen oli hänellä aamullakin ollut mielessä. Eipä siinä mitään, en loukkaantunut, en ollut mustasukkainen, ja mistähän tiesinkään, että näinkin se voi olla. Jos olisin aito ranskatar, huolestuisin. En ole, en kerta kaikkiaan jaksa huolestua. Ja onko se edes minun tehtäväni.

muistilista:

-matkalla saareen. Alkaa keväällä, päättyy syksyllä, keskellä kesää on ahdasta = tiivistä.

-lopetus = elimellinen luopuminen.

-aukaiseen ikkunan ja katsoo.