Luin, taas. Vaatii tietyn fiiliksen, että kirjaan viitsii tarttua. Onhan se viihdyttävää luettavaa, tavallaan. En vain käsitä sitä. Vahva veikkaus on, että se on kirjoitettu vertauskuvallisesti. Se fyysinen kipu, mitä siinä kuvaillaan, on itse asiassa sitä kipua, mitä tuntee rakkaudessa. Ja rakkaushan on sekä iloa että surua, nautintoa ja kipua. Molempia, joskus toista enemmän kuin toista. Oletan, että tämä on aika naisinen lähestyminen aiheeseen. Ja tulisiko se konkreettisemmaksi miehille, jos käyttää vertauskuvana tuollaista fyysistä juttua, en tiedä.

Tai sitten se vain on kuvaus hurvittelusta. Mistä sitä koskaan tietää, vaikka joskus kuvaukset tuntuivat epäuskottavilta; suu auki koko ajan? Naisen täydellinen esineellistäminen on varmasti miehinen fantasia, ja onhan barbaroillakin suu koko ajan auki. Säälin niitä miehiä; heidän esittämä käytös sulkee aika tavalla lempeyden ja hellyyden pois omasta tunneskaalasta. Tilalle tulee kovuus ja julmuus ja sairaalloinen itsekuri. En pidä, enkä pidä tavoiteltavana.

Kirjasta allikkoon. Mainittiin yksi kahvilassa napattu katse. Kun O katseli pioneja (mitäpä muutakaan, ei  yllättäen maitohorsmia), ja nosti äkkiä pään ja huomasi St Stephenin tuijottavan häntä. Jolloin välähdyksenä tajusi. Taas jotain elämästä. Ei enempää eikä vähempää.