Olenkin miettinyt, että mikähän luonteenkasvatusvaihe nyt on, kun elämä tarjoilee vain negatiivisia uutisia. Kyllähän minä tiedän, että pitää iloita terveydestä. Pienistä asioista kuten mansikkahillosta. Silti ei aina tahdo jaksaa. Taistella joka asiasta.

Sitten hyvät uutiset. Tai huonot, miten sen ottaa. Eilinen ilta meni hurmoksessa. Kävin lenkillä, ajatukset huusi päässä kysymyksiä ja vastauksia. Konditionaaleja. Olinko / olenko liian negatiivinen, mm. Sitten, heti kohta sen jälkeen kun juoksukunto oli loppunut, tajusin ja totesin itsellenikin, että en minä miksikään muutu. Olen se, mitä olen. Enkä yritä muuta. En olla positiivinen, jos en ole. Enkä iloinen. Ja jos ei riitä, ei voi mitään.  Ja tajusin toisenkin mukavan asian. Että kun yleensä ihmiset ympärilläni ovat tottuneet siihen, että minä organisoin. Tuon, vien, teen. Niin perhe kuin ystävätkin. Minä soitan, otan selvää osoitteesta, käyn. Tämä ystävyys ei. En tehnyt mitään. Siis tein, hyvin pientä. Mutta hänkin teki jotain. Ilman minun suoranaista vaikutusta. Itsestään selvältä kuulostava juttu, tietenkin vastavuoroisuuteen perustuvia juttuja nämä. Mutta ei se ole niin, ja se klikki on varmaankin oman pään sisällä enimmäkseen. Lyhyesti:

-agendasta. Lomasta. Lomalta paluusta. Äippäristä. Lastensuojelusta. Paikasta. Johon palataan.