Lueskelin muiden blogeja. Kuinka helppoa elämä minulla onkaan. Ei ole exää, on mies. Ei ole rahahuolia. Ei ole painohuolia. Ei sairauksia. Paitsi tämä flunssa, joka ei lähtenytkään vkl pois. Ei siis mitään syytä olla olematta positiivinen. Positiivinen.

Luin Paholainen pukeutuu Pradaan. Sinänsä pintakiiltoa elämästä: mitä kukin pukee ja käyttää ja mitä syö. TOISAALTA. Niin oikeaan osuu se Presson kolumni Vuittonista: sen kalliin laukun toisaalta haluaa, toisaalta halveksii ihmisiä, joilla se on. Aivan skitsoa. Ja silti sellaista se juuri on. Jokainen tavallaan haluaa sen merkkivaateimagon, vaikka tietää, että se on ensinnäkin typerää ja toiseksi mahdotonta. Miksi? Ehkä se image siitä on niin hyvä. Pukeutumalla Pradan kenkiin olisin sellainen ja sellainen ihminen, erilainen, ja eläisin niin ja niin, erilaisesti. Mikä toisaalta on sekoa, koska itse en ole yhtään tyytymätön elämääni tällä hetkellä. Ehkä se on niin kuin sosiaalidemokratia. Houkuttelee ja viettelee jollain mielikuvalla, fantasialla, joka on houkutteleva vain, koska se on niin mahdoton. Eräänlaista satua siis.