Kuka ja mikä minä olen. Kiinnostaa vähän itseäkin.

 

Ensin oli piano. Sitten ei ollut mitään. Sitten oli piano. Mukana matkassa 27 vuoden ajan. En sano, etten tulisi toimeen ilman pianoa, sillä tulen. Elin ja asuin ilman pianoa läpi viiden vuoden yliopistolla, kolmen lapsen syntymän ja kahden hankalan  työpaikan. Sitten lopetin perinnön odottelun, pistin haluni prioriteeteissa ykköseksi (vasta kolmen lapsen jälkeen...),otin joustolainan ja ostin tämän yksilön.

Vuodelta 1928; koskettimet norsunluuta, ihanat. Korkeus tekee sen, että matalat äänet soivat ja kantavat. Lähdin ostamaan toiselle pianoa, kaveriksi. Katselin samalla Yamahoja itsellekin sillä silmällä. Tämä oli kulmakaupan perimmäisessä nurkassa joulualennuksessa -50%. Koesoitin. Soitin uudestaan ja tein päätöksen saman tien, tämä eikä mikään muu! Elämän ihania yllätyksiä, joita joskus löytää sieltä, mistä vähiten osaa etsiä.

Pianoa soittaessa voi olla yksin. Voi myös olla seurassa, erityisesti kun kuvittelee seuralaiset. Ja usein kuvittelenkin. Pianolla voi soittaa järkevästi ja rationaalisesti: asteikkoja (ja kun haluaa olla "oikein luova", voi aina soittaa hankalan es-duurin tai cis-mollin). Tai harjoitella Mozartia hitaasti ja rauhallisesti, täsmälleen tempossa pysyen.

Voi myös nauttia kauniista soinnuista ja soittaa Rachmaninovia. Usein jään hakkaamaan tiettyä sointukulkua, ne voivat olla niin käsittämättömän herkullisia. Kuin piparkakkutaikina.

Voi olla läsnäoleva äiti ja laulaa lasten kanssa.

Voi olla välittämättä naapureista ja soittaa kappaleita uusilla sovituksilla. Paras melodia tähän tarkoitukseen on chim-che-ne-ney, nuohoojan laulu Maija Poppasesta.

Voi olla itsensä.

Minä olen lapseni; kaksi reunimmaista poikaa ja tipu. Minä olisin jotain ihan muuta ilman heitä.