Näinhän EI saa sanoa. Yleistää. Ei niin, mutta siltä tuntuu.

Ensin hyvät uutiset. Luulen aukovani joitain lukkoja. Pikkuhiljaa. Ja todisteeksi itselleni tästä: vanhojen vaatteiden "tuhoaminen" ja vanhojen ystävyyssuhteiden uudelleensolmiminen.

Tuo vaatejuttu on looginen: kesä ja kuuma; jatkuva säästöfiilis pitää näpit irti alennusrekeistä. Ensin lyheni hameesta helma; siitä tuli minari. Huippuhyvä. Sitten lähti paidasta hihat. Ja toisesta. Samalla inspiraatiolla siivosin myös vaatekaappia. Siellä ei todellakaan ole enään yhtään vaatetta, jota ei olisi puoleen vuoteen käytetty. Ja jotkut (lue käly) kehuskelee heittäneensä pois vaatteita avioliiton alkuajoilta. Avioliiton, joka heillä(kin) on kestänyt jo 17 vuotta. Haloo... mutta eteläsuomessa eletäänkin niin suureellisesti. Aivan niin. Eletään kolmen kasvavan lapsen kanssa rivitalossa 83 neliötä. Ja vaatekaappeja ei ole yhtään ylimääräistä. Joten kiertää ne vaatteet! Ei, en katkeroidu. En ikinä tapetoisi lasteni huonetta liilaksi. Never ever.

Ja sitten huonot uutiset. Sanna asuu Hangossa. Tieto. Olin perjantaina Hangossa. Toimari piti kotikonttoripäivän ja minä kävin hänen luonaan. Palaverin jälkeen päätin, että nyt. Soitin tiedusteluun, sain osoitteen. Ajoin kirjastoon, sain ohjeet. Lähdin etsimään, kysyin neuvoa. Osoittautui räjähtäneemmän näköiseksi rivariksi. Arvasin jo loput; siitä kauniisti rempatusta rintamamiestalosta tähän rähjäiseen miljööseen; pakon sanelema liikku. Etsin oven, soitin kelloa, ei vastattu, mutta koira haukkui. Kysyin naapurilta, olisiko pois: voi se olla sisälläkin. Soitin uudestaan. Todellakin, Sanna se oli. Kotona. Ei ollut kuullut, kun oli nyrkkipyykillä. Nyt lyhyt yhteenveto Sannasta. Eli siis perjantaina ottaa vastaan ennakoimattoman vieraan näin: punainen paita valkoisia raitoja, tummansiniset sortsit. Täydellisen tyylikkään huoletonta. Punaiset rintsikat! Näin, koska olkain valahti. Jokainen ripsi käännetty. Hiukset kivasti. Pesi nyrkkipyykkiä, tuo kolmen pojan äiti. Siis niin täydellinen itseni vastakohta. Ok, on minullakin hiukset useimmiten hyvin. Ja vaatteissa ainakin yritystä tyylikkyyteen. Mutta kaikki muu. Viimeistely. Ja minä en pese nyrkkipyykillä edes kalleimpia alusvaatteita. Vaikka pitäisi. Ei, koneeseen vain. Kertoo viimeistelyn tasosta. Hänellä se on täydellistä.

Kysyin, mitä kuuluu. Sanna: no kun kerran kysyt, niin ei kovin hyvää. Kolme vuotta sitten erosivat. Mies oli löytänyt uuden. Oli ollut suhde tämän kanssa vuoden. Sinä aikana, kun Sannan (ja miehen) nuorin syntyi ja varttui vuoden ikäiseksi. Ja nyt kinaa kolmannen kerran lasten tapaamisia itselleen. Oikeudessa. Ja oli ollut tänään tapaamassa asianajajaansa. Joka oli kertonut, että pahimmassa tapauksessa lapset menee viikko ja viikko systeemiin. Huonoin vaihtoehto! No, oli myös töissä. Ei valmis ope, mutta toimi opettajana. Ja vieläpä nautti siitä. (Minä: valmistuin kyllä. Enkä päivääkään ole tehnyt opettajan töitä).

Join kupin kahvia ja keksejä. Rapsutin Pabloa. Kuuntelin. Yritin sanoa jotain fiksua kuin että miten mies ikinä voi elää itsensä kanssa tuotettuaan niin paljon tuskaa lastensa äidille. Valehdeltuaan tälle niin räikeästi ja sitten heitettyään yli laidan ilman mahdollisuutta muihin keskusteluihin tai terapioihin. Ja että: inhottavat sanat loukkaavat ainoastaan sanojaansa. Mutta myös: ulkopuolisena on helppo ajatella järkevästi. Kun on sisällä, tunteet vievät vallan. Kaikki totta.

No, automatkan takaisin olin kyyneleet silmissä. Taoin rattia, huusin miehiä idiooteiksi. Miten saattavat! Kelasin tätä koko viikonlopun. Mieheni ihmetteli, että miten tämä nyt painaa päälle, kun ympärillä on avioliitto toisensa perästä kaatunut. Niin, en tiedä. Ehkä siksi, että olen ajatellut, että maneerit = onni. Kun ne toimii, muun sietää. Eilen mietin sitten tätä: pahan puhumisella tarkennetaan sosiaaliset rajat. Sitä kauhistellaan, mitä salaa itse toivotaan tehdä. Eli kauhistun tuota iljaketta, koska tiedän, että itse olisin valmis samaan. Jopa toivon sitä.

No, mieheni. Onhan hän kaveri ja ystävä. Ihmettelen, kun toinen käly ei vastaa puhelimeensa. Ihmettelen ääneen, että onko hän suuttunut minulle vai mikä. Mieheni: ei varmasti ole suuttunut, ei vain kuule. Ja sata muuta juttua. Asioita, joita olen tottunut kommentoimaan, ja joista olen tottunut saamaan vastakaikua. Pieniä juttuja. Ei syvällisiä keskusteluja. Pedataan sänkyä yhdessä. Hän pesee lomalla lakanat ja seinät. Nukkuu viikonlopun, kun viikon on valvonut myöhään tietokoneen edessä. Minä nousen, jaksan, hoidan, ruokin. Minä en valvo. Hän syö sipsiä sängyssä: kyllä, minä voin ihan helposti nukkua päikkärit riippumatossa. Ei, ei haittaa. Ja minkä minä sille voin, että olen niin seksikäs (ja hyvä korvike leveälanteisille naisille :)), että minua halutaan. Antaudun auliisti. Osoitamme hellyyttä, nauramme, laskemme leikkiä. Käydään kävelyllä. Meillä on kaikki hyvin, eikö olekin.

Juuri Sannan tilanne. Hän ei voinut aavistaakaan, että miehellä edes aikeissa moisia. Ja sitten yhtäkkiä kaikki poikki. Tsäm. Pois muistista koko ihminen. Että paljon pitää olla vihaa patoutuneena. Niin pitää.

Oksettaa, itkettää. Pitää yrittää keskittyä. Taloon.  (Eikö me oteta jotain mallitaloa? Ei todellakaan! )